Kävelemme kohti koulua. Ensin pitkin sypressien reunustamaa kujaa, sitten lyhyt matka pienen autotien reunaa – tietä, jossa aikoinaan kulki Ranskan ja Italian yhdistävä rautatie, mutta jonka komeat kaarisillat katkaistiin toisessa maailmansodassa. Tätä rautatietä pitkin itse kuningatar Elisabeth saapui nauttimaan raikkaasta vuori-ilmasta, ihaileman upeita vesiputouksia ja maistelemaan tuoretta jokitaimenta aivan kylämme vieressä sijaitsevaan Le Pont de Loupiin, jossa mekin lounastimme nyt keskiviikkona – sitten alkaa ylämäki, joka pian jo muuttuu kiviaidan reunustamaksi poluksi, ylös kiviportaita ja kas, olemmekin jo melkein perillä.
Koko matkan reittiä reunustaa uskomaton vihreys, unikot, apilat ja liljat kukkivat. Polun molemmin puolin hedelmäpuut roikkuvat raskaina appelsiineista, sitruunoista ja viikunoista. Oliivipuissa ei vielä näy muuta kuin lehdet. Tuoksuu tosi voimakkaasti makealta ja sellaiselta, miltä ei Suomessa koskaan voisi tuoksua. Taustalla kohoavat ne vuoret – maisema, johon minä en koskaan kyllästy.
Kävelymatka koululle on juuri sellainen kun olin kuvitellut unelmissani tätä reissua suunnitellessani.
Aika pian minulle selviää, että meillä on käynyt mieletön onni. Myös koulu on aivan ihana ja täällä asuu muitakin, jotka ovat valinneet asuinpaikan kävelymatkan päässä olevan koulun ja kauniin vanhan kaupungin sekä sen loistavan sijainnin perusteella. Kävelymatkaa koululle on noin 700 metriä. Muutenkin Le Bar sur Loup sijaitsee mahtavassa paikassa, Nizzan lentoasemalta ajaa tänne 40 minuutissa ja Grasseen ehtii 10 minuutissa. Cannes, Antibes ja St.Tropez ovat alle puolen tunnin ajomatkan päässä ja Monacoon ja Italian rajallekin ajaa alle 2 tuntia. Puhumattakaan vuoristosta, joka alkaa suoraa kylämme takaa.
Maanantaina pääsemme tutustumaan kouluun ja tapaamaan rehtoria. Ensivaikutelma on rento ja positiivinen. Puhumme ranskan ja englannin sekoitusta ja asiat selviävät yksi kerrallaan. Lasten nimet kirjataan rehtorin ruutuvihkoon kuulakärkikynällä. Kuumuus tekee kuitenkin tehtävänsä ja opettajanhuoneessa pidetyssä palaverissa on lasten vaikeaa jaksaa istua paikoillaan. Sovimme, että vanhemmat lapset kiertävät kahden viikon aikana kolmessa eri luokassa. 12-vuotiaat liikkuvat yhdessä ja 9- ja 7-vuotias kulkevat myös yhteisen lukujärjestyksen mukaan. Mutta se nuorimmainen, Suomessa vielä aivan päiväkotifiiliksiin tottunut maailmanmatkaaja, hän joutuu luokkaan ihan omillaan.
Sovimme, että koulupäiviä on meidän lapsilla yhteensä 8, kaksi viikkoa, mutta myös ensi viikon maanantaina on pyhä, joten sopivasti molemmista viikoista tulee nelipäiväisiä. Koulu alkaa kaikilla klo 8.20 ja klo 11.30-13.30 on ruokatauko (ekana päivänä haemme lapset kotiin lounaalle, muina päivinä he saavat syödä koulun ravintolassa.) Koulu päättyy kaikilla klo 15.30, paitsi keskiviikkoisin, jolloin opetusta ei ole lainkaan iltapäivällä ja koulu loppuu kaikilla jo 11.40. Muina päivinä suurin osa lapsista jatkaa vielä iltapäiväkerhossa klo 18 asti, mutta me haemme lapset puoli neljältä.
Kierrämme läpi koulun tilat ja pihan. Ensimmäiset kaverit tulevat jo ottamaan kontaktia lapsiin ja kaikki puhisevat innostuksesta. Kouluravintolan (huom! ei ruokalan) upea vuoristomaisema saa meidät kaikki hiljaiseksi. Kaupungintalolla käymme täyttämässä riittävän määrän kaavakkeita, jotta lapsemme saavat myös syödä koulussa.
Lähtiessämme yritän olla kohtelias ja antaa poskisuukot rehtorille, olikohan se noloa? Ainakin se tuntui aika oudolta.
Mua jännitti ihan sikana ennen kun mentiin tapaamaan rehtoria, koska uusi koulu ja kaikki uudet kaverit ja uusi ympäristö. Sit ku me oltiin siellä niin tapaaminen oli hirveen rento ja koulu vaikutti mukavalta ja rennolta. Koulun ruokalan (Cantine) näkymä jäi heti mulle mieleen, se oli huikea. Lähdin kotiin sairaan hyvällä mielellä, tosi innoissani enkä malttanut odottaa huomista. – Alpi
– Inna-Pirjetta
Lue tästä mistä tässä #kuinpaikallinenperhe -projektissa on kyse? Mitkä olivat saapumisen tunnelmat, kuinka sujui äidin oma roadtrip tänne Etelä-Ranskaan entä miksi paniikki meinasi iskeä juuri ennen lähtöä?
No Comments