Valaita Espanjassa? En ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan sen olevan mahdollista. Kun lähdimme vuosia takaperin häämatkalle Uuteen-Seelantiin, oli valassafari yksi ensimmäisistä asioista, joita halusimme reissussa tehdä. Odotimme innoissamme, että pääsisimme maahan, missä maailman suurimpien nisäkkäiden näkeminen olisi mahdollista. Monien sattumien takia tuolloiselle valassafarille emme kuitenkaan koskaan menneet, vaan se vaihtui hienoon kokemukseen delfiinien kanssa uimisesta Tyynen valtameren aalloissa kello viisi aamulla. Valaita en siis ollut nähnyt edelleenkään.
Käymme joka vuosi Espanjassa lomalla perheemme kanssa noin kuukauden verran espanjalaisen mieheni synnyinseuduilla Cádizissa. Cádiz sijaitsee Atlantin valtameren rannalla mutta emme ole koskaan käynyt merellä ranta-aaltoja pidemmällä.
Mahdollisuus lähteä katsomaan valaita läheiseen Tarifan naapurikaupunkiin ei ollut tullut koskaan mieleenikään ennen tätä kevättä.
Näin ohimennen yhden Esteponassa lomailevan ystäväni päivityksen Facebookissa aiheesta ja muistan kuinka jäin miettimään pitkäksi ajaksi aihetta: voiko Espanjassa todellakin nähdä valaita?
Epäilin asiaa edelleen muutama päivä sitten, vaikka olimme jo matkalla kohti seikkailua parikymmenmetrisessä moottoriveneessä, joka kynti pitkin Atlantin monimetrisiä aaltoja. En osannut ennaltaajatella, soveltuuko reissu puolitoistavuotiaalle taaperollemme. Kukaan ei kerran sanonut mitään, kun mainitsin buukkauksen yhteydessä lastemme iät (1 ja 5). Aloin kuitenkin pohtia koko reissun kannattavuutta, kun veneen keula pomppi meren tyrskyissä kuin trampoliinilla, ja muuten erittäin aktiivinen taaperomme ei päästänyt enää sanaakaan suustaan. Hän tarrautui paitaani pakonomaisesti ja kalmanvalkeana. Mietin, millainen äiti oikein olin, kun toin lapsemme vapaaehtoisesti tällaiseen höykytykseen. Kaksituntinen reissu oli vasta alussa ja tuskin edes näkisimme mitään, joten miten ikinä saisin lapseni ikinä viihtymään tässä pikku purkissa tai ainakaan olemaan oksentamatta.
Kun kysyin pelastusliivien perään, henkilökunta naurahti ja sanoi, että rouva on vain rauhassa, niitä käytettäisiin vain hätätapauksessa.
Esikoisemme hymyili vienosti iltapäivän auringossa ja tuntui olevan tyytyväinen kovasta merenkäynnistä huolimatta. Mieheni otti aaltoja vastaan veneen keulassa. Minäkin päätin pelkäämisen sijaan alkaa siis nauttia – olinhan itsekin viettänyt o-vuotiaasta saakka kaikki kesät pikku purjeveneessä aaltojen armoilla, mikseivät siis myös omat lapseni viihtyisi ”pienessä” heilutuksessa.
Kohta alkoi tapahtua. Veneemme kaarsi voimakkaasti vasemmalle ja hiljensi vauhtia äkisti. Kaiuttimista kuului, että meidän tulisi tarkkailla vaahtopäitä. Niiden seassa olisi monikymmenpäinen delfiinilauma. Aluksi emme nähneet mitään, mutta pian veneestä alkoi kuulua ihailevia huudahduksia eri kielillä. Kohta vanavedessämme näkyi delfiiniystävykset ja pian toiset. Sitten monikymmenpäinen lauma hyppeli joka puolella venettämme.
”Kala, kala, kala” taaperomme huusi innoissaan ja aikaisemmasta koomasta ei ollut enää tietoakaan.
Viisivuotiaamme juoksenteli pitkin venettä papan kanssa käsikynkässä ja yritti saada hyvää valokuvaa näistä meren ihmeistä. Kuten kuvista näkyy, se ei ollut äidillekään kovin helppoa. Aina kun painoit laukaisijaa, oli pyrstö jo hävinnyt merenpinnan alle.
Delfiinit seurasivat meitä, kun veneemme jälleen kiihdytti ja jatkoi matkaa kohti toisella puolella siintävää Afrikkaa. Tarifasta on vain 14 kilometriä Afrikan suuntaan ja sekä Eurooppa eli Espanjan rannikko, että Afrikka eli Marokko olivat koko matkan ajan näköetäisyydellä.
Kohta TurMaresin opas kävi hiljaa kuiskaamassa matkustajien puolella, että vasemmalla on näkyvissä valas, tarkemmin sanottuna kaskelotti. Meidän tulisi olla hiljaa, jottei se säikähtäisi. Juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella näkyi pitkä, littana, pienen luodon muotoinen möhkäle ja kuului voimakasta pärskytystä. Ylös ilmaan nousi vesipatsas. ”WAUUU” Laivan ihmiset huudahtivat. Ja ilmestyksemme katosi yhtä nopeasti kuin oli näyttäytynytkin.
Tässäkö tämä oli, mietin hieman häkeltyneenä. Laivayhtiö oli luvannut asiakkailleen uudet liput, mikäli valaita tai delfiinejä ei näkyisi, nyt lippuja ei tietenkään tulisi, ja reissua oli jäljellä vielä reilu tunti.
Laiva kiihdytti jälleen vauhtiin, mutta pysähtyi pian uudelleen. Huomasimme kaukana etuviistossa jälleen liikettä. Lähdimme etenemään hitaasti sitä kohti. Sitten, vain muutaman kolmen metrin päässä laivastamme, syöksyi vedestä ilmaan jälleen vesipatsas. Tällä kertaa kaikki pysyivät hiiren hiljaa. Jännitystä oli niin paljon ilmassa, etteivät edes lapsemme päästäneet ääntäkään. Siinä se oli, aivan lähellämme. Parinkymmenen metrin pituinen valas. Sen selkä näkyi veden pinnan yläpuolella aivan selvästi ja pystyimme kuulemaan hörähdykset ja pärskeet, jotka se päästi ilmoille. Tunne oli epätodellinen. Mielessäni pyöri kysymys: mitä tuo yksi maailman suurimmista nisäkkäistä teki tässä supervilkkaassa Gibraltarin salmessa, jossa jopa 9000 laivaa seilaa vuosittain. Eikö sillä ollut ahdasta? Eikö kukaan törmännyt siihen?
Oppaamme selitti, että sekä valaat että delfiinit tulivat salmeen syömään. Atlantin ja Välimeren yhdistämä kapea salmi oli osittain erittäin syvä ja osittain matala. Kaksi erilaista merivirtausta toi alueelle paljon ravintoa, jota kalat saapuivat kauempaakin saalistamaan. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta, laivan törmääminen valaan kanssa oli kuulemma äärimmäisen harvinaista. Nisäkkäät aistivat liikenteen jo kaukaa.
Tämä veikko ei veneistä välittänyt ja päätti, että saisimme ihastella häntä tovin jos toisenkin.
Vasta 15 minuutin päästä se katosi jälleen veden pinnan alle. Ja mikä parasta: valaan sukeltaessa Atlantin uumeniin, sen pyrstö nousi ilmaan ja se ikään kuin vilkutti meille jättimäisellä pyrstöllään jäähyväisiksi.
Kiitos, mietin mielessäni.
Loppumatkalla taapero nukahti vaunuihin ja minä sekä viisivuotiaamme vastaanotimme tyrskyjä veneen keulassa. Juuri ennen satamaan tuloa bongasimme maalla näkyvän ihanan pienen beachin. Se oli aivan Tarifa Islandin kupeesta. Rantaan päästyämme etsimme pikku playan käsiimme ja sukelsimme turkoosin kirkaaseen veteen uimaan, ennen tunnin kotimatkaa takaisin Chiclana de La Frontereaan. Hymy oli herkässä. Tarifan valassafari oli yksi elämäni hienoimmista reissukokemuksista.
Besos
Inari
Retki toteutettiin Espanjan turistitoimiston ja TourMaresin kutsumana.
No Comments