Ranska: Äidin oma roadtrip

Seisoin kirkon edessä sijaitsevalla bussipysäkillä varmaan vähän pöllähtäneen näköisenä rinkka selässä ja lenkkarit jalassa. Seuranani vain oma varjo.

Olin saanut kyydin tänne alppien keskellä sijaitsevaan Montier Les Bainsiin Expedition Arcadan valokuvaaja Maxilta juuri ennen retkikunnan pakkaamista pakettiautoihin. Tiesin jo viikko sitten retkikunnalle saapuessamme, ettei alkuperäinen suunnitelmani Grenobleen matkustamisesta tule toteutumaan, sillä tie sinne on ollut suljettuna jo pitkään kovien sateiden ja kivivyöryjen takia. Täällä vuoristossa on varauduttava matkasuunnitelmien muuttumiseen ja 2 tunnin matkan venähtämiseen 6 tunniksi.

Aikani tutkin siinä pysäkillä olevia aikatauluja ja vajaan tunnin odoteltuani totesin, että ainoa tapa päästä eteenpäin on joko kävely tai liftaus.

Turvauduin jälkimmäiseen ja hetken tien varressa peukalo pystyssä seisottuani valkoinen pakettiauto pysähtyi ja otti minut kyytiin. Autoa kuljettava Michel kertoi, ettei näin lämmintä kevättä ole ollut tällä alueella, hänen muistinsa mukaan, koskaan. Saimme olla retkikunnan kanssa tosi onnellisia meitä suosineista säistä. (Seuraavana aamuna retkikunnan pakkautuessa bussiin oli kukkien täyttämä leirialueemme paksun lumikerroksen peitossa.)

Michel heitti minut Briançonin rautatieasemalle, mistä matkustin junalla pieneen Gapin kaupunkiin. Hypätessäni junasta ulos rinkka selässä ja reppu vatsan päällä, tunsin olevani todellinen seikkailija. (Näitä reittejä selvitellessäni löysin muuten todella näppärän sovelluksen nimeltään Paris2Rome, jonka avulla selvittää hetkessä kaikki yhteydet paikasta toiseen aikatauluineen ja hintoineen.)

Marssin päättäväisesti kauniin keskustan läpi paahtavassa helteessä ja löysin helposti edellisenä iltana Booking.comista varaamani hotellin (Mon Hotel á Gap). (Vinkki: Ota valokuva karttasovelluksesta ja reitistä hotellille.)

Vaikka vastaanoton olisi pitänyt aueta vasta klo 16, sain huoneeni heti ja hyvän nettiyhteyden ansiosta sain ison kasan rästiin jääneitä hommia tehtyä iltapäivän ja illan aikana.

Aika kului siivillä ja kerkesin juuri ja juuri lenkille ennen pimeää. Illalliselle lähtiessäni kello lähenteli jo kymmentä, mikä on Ranskassa lähes liian myöhään. Ranskalaiset on tosi tarkkoja ruoka-ajoista ja lounasaika on tiukasti 12-14 ja illallisaika yleisimmin klo 19-21. Minua kuitenkin onnisti ja pääsin nauttimaan herkullista jättikatkarapusalaattia omassa seurassani kaupungin keskusaukiolle.

Olo oli kevyt ja jotenkin superonnellinen. Olin saanut viettää upean viikon lahjakkaiden nuorten kanssa ja todistaa pyörätuoliurheilija Aron Andersonin sinnikkyyttä sekä löytöretkeilijä Pata Degermanin visiointikykyä ja johtamistaitoa. Nyt olen hetken itseni kanssa kuunnellen, pysähtyen ja ihan pian saan luokseni pojat, joita jo kovasti kaipaan.

Seuraavana aamuna paahtava helle on vaihtunut sateeseen ja +9 asteen lämpötilaan. Hotellin luomuantimista valmistettu aamiainen tuoreine croisantteineen saa kuitenkin leirimuonan jälkeen hymyn huulille.

Kävelen asemalle ja hyppään junaan.

Junamatka Marseilleen sujuu kirjoitushommia tehden ja maisemia ihaillen. Luen ihastuttavaa, uutta nuorten ja lahjakkaiden lauttasaarelaisnaisten kirjoittamaa Ei liian vakavaa matkakirjaa. Kirjan kannustamana teen listan asioista, joita matkaltani odotan.

Miksi en ole aikaisemmin miettinyt tällaista? Jokaisen perhematkaajan velvollisuus olisi aina ennen reissua tehdä lista asioista, joita matkalta odottaa ja joita ei halua. Näin vältyttäisiin monilta lomakriiseiltä perheissä, kun tavoitteet ja toiveet olisivat kaikille selvät.

Päätän, että teemme tavoitteet koko porukkamme kanssa. Ihailen maisemaa. Ulkona kukkivat ruusut, pionit ja unikot.

Juna on reilusti myöhässä ja kahden tunnin lounastaukoni Marseillessa lyhentyy reiluun tuntiin. Päätän silti lähteä vanhaan satamaan. Kännykkään ladattava Ulmonin ilmainen offline-kartta on ehdoton uuteen kaupunkiin saavuttaessa, siitä näkee metrot, ratikat ja ravintolat sekä mikä tärkeintä oman sijainnin ja kulkusuunnan. Hyppään metroon ja yhdessä hujauksessa olen satamassa (Vieux Port, 2 pysäkkiä). Ostan automaatista kaksi metrolippua á 1,60€.

Ajatukseni oli syödä satamassa Marseillen parasta Bouillabaissea (kalakeittoa) ja olin selvittänyt, että Madie Les Galinettes on oikea paikka siihen tarkoitukseen. Kävelen puolisen kilometriä ravintolalle, joka on tupaten täynnä, kysyn pöytää, mutta minulle sanotaan, että voin kyllä istua, mutta palvelua ei ehditä antaa. Kävelen takaisin päin ja ostan Marseillen saippuaa.

 

Pian kello on jo 13.40 ja juna Nizzaan lähtee 14.30, joten istahdan pieneen kahvilaan syömään pikaisesti juustotäytteisen crepin. Hyppään metroon ja olen asemalla jo 14.07. Ehdin hyvin juoda vielä kahvit (Ranskassa asemallakin saa loistavaa kahvia), ottaa muutamat maisemakuvat aseman upealta terassilta, piipahtaa naisten huoneessa (50 senttiä) ja löytää paikan tupatentäydestä Nizzan junasta.

Nyt alkaa jo jännittämään. Mitenköhän selviän autolla Nizzan perjantairuuhkassa? Löydänkö tieni talolle? Mahtaako Jayne olla minua vastassa? Minkälainen talomme on? Olenko muistanut pakata lapsille kaiken tarvittavan? Järjestyvätköhän koulukuviot toivotulla tavalla?

Stressin sijasta päätän kuitenkin nauttia hetkestä. Nauttia vastapäätä istuvan vanhan ranskalaisrouvan kannustavasta hymystä, huomata Nizzan asemalaiturilla kasvavan palmun, osata käyttää vuokra-autosta löytyvää navigaattoria elämäni ekaa kertaa, selvitä parkkitalon kuudennesta kerroksesta kadulle, ajaa rennosti kuin ranskalainen ja ihailla uskomattoman upeita vuoristomaisemia ajaessani Nizzasta pikkuruiseen Le Bar sur Loupiin.

Nizzasta lähtiessäni ropisee vettä, mutta lähestyessäni määränpäätä yli 1000 metriä korkeiden vuorten keskellä, alkaa aurinko yllättäen loistaa pilvien takaa. Ikään kuin luvaten: tästä tulee unohtumaton kuukausi, tervetuloa!

Löydän kyläämme yllättävän helposti. En malta olla ajamatta kylän ympäri pitkin kapeita katuja ja ihaillen vanhaa keskustaa ja rakennuksia. Tuossa on koulu, jonne lapsemme ensi viikolla menevät, tuossa leipomo, josta pian haemme jokapäiväisen leipämme ja tuossa vanhaan tyttökouluun avattu ravintola (Ecole des Filles), jossa aiomme nauttia äitini 70-vuotis synttärilounaan. Muutaman mutkan kautta löydän oikean kadun ja olen talomme pihalla.

Talon emäntä, Jayne, tulee minua paljasjaloin halaamaan pihalle ja alkaa innoissaan esitellä taloaan. Siis taloa, joka on hänen kotinsa! Ollut jo 6 vuoden ajan. Talo on ihastuttava, täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, modernia ja klassista, trendikästä ja romanttista. Taloa ympäröi upea puutarha ja monia ruusuja ihaillessani unohdan nopeasti kotipihalla yksinään kukkivat tulppaanit.

Tuntuu, kuin olisin tullut vanhan ystävän luokse. Talossa on ihana henki ja tunnen sen heti kodikseni. Istumme lopulta niin kauan kuulumisia vaihtaen, ettemme enää saa illallista kummastakaan kylän aukiolevasta ravintolasta. Se ei kuitenkaan haittaa sillä käveltyäni taskulampun valossa takaisin Villa Oliviaan herkuttelen Jaynen minulle ostamalla tuoreella patongilla ja brie-juustolla.

Nukkumaan mennessä talo tuntuu melkein liiankin autiolta. Onneksi se täyttyy pian lapsista ja elämästä.

– Inna-Pirjetta

Ps. Lue tästä mistä Ranskan kuukaudessa on kyse, entä miksi stressasin onko talossa kaikki kunnossa?