Koh Chang: Trooppinen sadekuuro ja sokkiretki snorkkelisaarelle

Istun oman bungalowimme terassilla ja tunnustelen, miltä tuntuu trooppinen sade. Vesipisarat ovat makeita ja haaleita. Niitä sataa taivaalta niin paljon, että olen sekunnissa aivan litimärkä. Sade kuulostaa kattoa vasten kunnon raekuurolta, niin voimakkaasti se jymisee. Aivan kuin taivaassa olisi päätetty pistää painepesuri päälle. Kummallisinta on kuitenkin se, että ilma on aivan yhtä lämmin kuin auringonpaisteellakin. Mittari näyttää +33. Sade on kestänyt jo 12 tuntia. Se on vuoristoisella ja sademetsän peitossa olevalla Koh Changilla kuulemma aivan normaalia – sadekaudella. Helmikuussa ei kuitenkaan ole sadekausi, mutta ilmastonmuutos on lisännyt sateita myös muina aikoina. Olen onnellinen, että pisarat yllättivät meidät vasta nyt. On unelmalomamme toiseksi viimeinen päivä.

Kaikki on sujunut niin paljon paremmin kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa.
Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä elämässäni ei oikeasti tee mieli lähteä kotiin lainkaan. Kolmivuotiaammekin aneli, josko voisimme jäädä vielä viikoksi. On todellakin vaikea kuvitella vaihtavansa näitä turkooseja aaltoja, jatkuvaa lämpöä ja valkoisia hiekkarantoja Suomen synkkyyteen ja loskaan.

Lomamme ainoa kunnon vastoinkäyminen sattui muutama päivä sitten, kun mieheni sai ruokamyrkytyksen. Jälleen kerran olisi kannattanut uskoa sääntöä, pahin murju = paras ruoka. Olimme viettäneet päivän Kai Bae -rannalla snorklaten ja päätimme jäädä rantatörmällä sijaitsevaan isoon KaiBae Hut -ravintolaan syömään, koska siitä pystyi katselemaan, kun pikku elefantteja käytiin turistien iloksi uittamassa meressä – tämä on kyllä elämys. Ruoka itsessään oli jo pahinta, mitä reissussamme olimme maistaneet (salaattikin oli friteerattu??) ja jälkiseuraukset ilmenivätkin sitten illemmalla. Onneksi meillä tytöillä ruokahalu oli kuihtunut ravintolan ”vain reikä lattiassa” -vessavierailulla jo ennen ruokatarjoilua, joten emme muuta kuin näykkineet muutaman palan ja säästyimme näin tuliaisilta. Seuraavan päivän vietimme tosin kolmistaan poolilla, kun papa makasi vihreänä lakanoiden välissä. Onneksi tauti kesti vain vuorokauden.

Eilen pääsimme vihdoin kauan odotetulle snorklaussaariretkellemme, joka aikaisemmin viikolla oli peruuntunut buukkaustoimiston sekoilujen takia – kannattaa muuten tarkastaa vähintään kahteen kertaan, että päivämäärät ovat oikein, kun ostatte reissuja. Meillä luki voucherissamme oikea päivä, mutta retki oli buukattu ihan eri päiväksi, sillä seurauksella että jäimme aikaisemmin viikolla reissusta. Hotelli ei myöskään ole paras paikka buukata päiväretkiä, sillä saattavat ottaa välistä isonkin summan, mutta Thaimaassa retkiä myydään lähes joka kojussa ympäri rantoja.
No anyway – tarkoitus oli päästä snorklaamaan turkoosiin veteen korallien keskelle läheiselle Koh Wajn saarelle. Olimme erityisesti valinneet vain yhden saaren päiväreissun Bang Bao -veneellä useiden saarivierailujen sijaan, jotta voisimme viettää yhdessä paikassa ihanan rantapäivän lasten kanssa  ja me aikuiset voisimme vuorotellen snorklailla. Järkytys olikin aikamoinen, kun tajusimme kohtalomme. Meidät kuskattiin hassunkurisella puupaatilla lähisaarelle, jossa oli kyllä upea valkoinen hiekkaranta, 30 metriä pitkä sellainen. Mutta mielessäni en ollut kuitenkaan ihan ajatellut, että paratiisirannalla makaisi vierivieressä kuin muurahaispesässä kanssani sata venäläistä, kiinalaista ja japanilaista, ja laguuniin pudotettaisiin ”snorklaamaan” viidentoista minuutin välein suurilta saariristeilijöiltä lisää porukkaa pullapusseineen ja pelastusliiveineen. Sillä seurauksella, että vesi oli sakeaa kuin puuro kalan houkuttimiksi(!!) tarkoitetuista pullamössöstä ja korallit olivat kuolleet tällä turistivolyymilla harmaiksi varmasti jo vuosia sitten … Mutta hei, näimmepä kuitenkin muutaman hienon ja todella ison turkoosipunaisen kalan. Ja miksipä eivät olisi näille pulla-apajille saapuneetkaan.

Sokki oli myös Se, kun päätin tehdä pienen kävelylenkin, koska snorklausinto sattuneesta syystä loppui aika lyhyeen, ja edessä oli kuitenkin vielä viisi tuntia ”paratiisisaarella”.
Saman tien kun poistuin rantatalojen taakse, törmäsin kamalaan näkyyn. Roskavuoret hipoivat talopahaisten kattoja. Kaljapulloja oli kasattu metrien korkuisiksi kasoiksi, vanhoja vaatteita, kenkiä ja huonekaluja oli heitelty pitkin metsää ja satoja haisevia roskapusseja näkyi niin ”piilotettuina” maan koloihin kuin paiskottuina ympäri ämpäri pihoja ja polkua. Samaan aikaan ihmiset roudasivat roskiaan risteilyaluksilta saaren muutamaan rannalla sijaitsevaan roskikseen eivätkä ilmeisesti tajunneet tai sitten välittäneet, ettei tällä pikku saarella – ja tuskin kovin monessa muussakaan paikassa – ollut kierrätystä tai kaatopaikkaa nähtykään. Paratiisisaarelle tehdyn unelmien snorkkelireissun jälkeen tärykalvoille eivät suinkaan siis jääneet turkoosi vesi ja kirjavat kalat, vaan nämä ahdistavat meidän ihmisten aiheuttamat jätevuoret, jotka olivat tuhonneet tämän pikku saaren meret ja metsät… Loppupäivä sujuikin keskustellen kolmivuotiaamme kanssa siitä, miten luontoa tulee kunnioittaa ja että juuri näkemämme oli täysin vastakohta siitä. Pisti kyllä miettimään myös Koh Changilla syntyviä roskavuoria. Missä ne mahtoivat lojua? Ja miten tähän kaikkeen voisi vaikuttaa?

Viimeisinä päivinä olemme saaneet nauttia erityistä paikallista ystävällisyyttä, etenkin lapsiemme hyväksi. Hotellimme viereisellä kadulla sijaitsee paikallisen thaiperheen ylläpitämä erinomainen ravintola nimeltä Phu Talay (tarjoaa myös majoitusta suloisissa pikku huoneissa joen rannalla 1500 BHT/yö) ja tyttäremme ehti parin viikon aikana viettää useamman leikkihetken perheen tarjoilijoina toimivien tyttöjen kanssa. Jäähyväisiksi he lahjoivat kolmivuotiaamme paikallisilla puunorsuilla, ottivat kuvia muistoksi ja toivoivat itkusilmässä näkevänsä meidät uudelleen. Samoin myös White Sandy Beachilla kantabaarissamme Beach Tangossa, jossa istuimme eilen ihanaa illallista rannalle levitetyillä matoilla. Tyttäremme leikki koiranpentujen kanssa, uiskenteli matalassa rantavedessä ja ratsasti omistajan reppuselässä. Loppuillasta makasimme koko perhe kylläisinä matoilla kuunnellen musiikkia, katsellen tähtitaivasta ja puihin ripustettuja kymmeniä värikkäitä lyhtyjä. Olo onnellisena ja niin kiitollisena kaikista ihanista yhdessä vietetyistä päivistä, jotka ovat olleet täynnä läsnäoloa ja oikeasti satasella yhdessä vietettyä aikaa. Telkkaria emme ole edes avanneet ja nettiinkin päässeet vain lyhyesti kerran päivässä. Miten vapauttavaa.

Kiitos Koh Chang tästä unelmien lomasta. Huomenna suuntaamme Bangkokiin vielä yhdeksi yöksi,

Reissuterveisin,
Inari